My feet can't touch the ground!

Aikalailla viikko ollaan nyt Pn kanssa tehty töitä!

Olen saanut sitä nopeammaksi avuille ja erilaisilla jumpilla vetreemmäksi, tuppaa olemaan aina alussa aikamoinen Kanki-Kaikkonen haha!
Nyt kahtena viimeisempänä kertana on tullut sekä minulle että hevoselle isoja ahaa-elämyksiä ja kyllä mä P nähdään ensi kaudella myös kouluaitojen sisällä! ;)

Torstaina Pllä oli hieroja tsekkaamassa sen ja avaamassa pikku jumit auki. Muuten oli moitteeton, hieman jäykkyyttä oikeassa lavassa sekä kaulassa, mutta ei mitään hälyttävää. Sovittiin seuraava hieronta parin viikon päähän. :)

Tänään vuorossa oli ensimmäinen estetunti ja kyllä oli herra iloisella päällä! :D
P oli innoissaan ja pomppi vinkuen alussa laukkatehtävissä ja minä vikisin kyydissä. Mitään pahaa riehumista se ei ole, innoissaan riekkumista mikä loppui kun jatkoi vain ratsastamista.
Tehtiin ensin puomeilla töitä ympyrällä ja siitä siirryttiin jumppasarjalle, joka meni kuvasti. P oli täpinöissään ja hoiti hommansa moitteetta, hieno mies. :)
Loppua kohden sen ratsastettavuus vain parani, kun pääsi tekemään hommia. Loppuraveissa P oli todella miellyttävä ratsastaa ja minä olin selässä hymy korvissa. Noin iso hevonen vain tarvitsee aikaa vertyäkseen kunnolla.

Tunnista jäi hyvä fiilis ja sain vinkkejä erilaisiin harjoituksiin sen kanssa.

Alkuviikosta olisi tarkoitus ottaa Pn kanssa koulutunti, koitan saada kuvaajan paikalle!

Videota tai kuvia ei tunnista valitettavasti ole, ensi viikolla laitan materiaalia hypyistä. :)

.. And new one now begins!

Tänään arkeani saapui ilahduttamaan uusi ylläpitohevoseni Sandor eli Herra P!

Tuli vietettyä tallilla kevyt kuusi tuntia ensin aloittamalla aamu toljottamalla Annin hevosen Donnan kengitystä ja sitten odottaa Peen saapuvan.

Ja vihdoin traileri tuli pihalle ja ulos käveli komea kimo.
Ensimmäisenä ongelma, että Peellä ei ollut hokkeja ja tallimme piha oli kuin luistinrata. Saatiin kuitenkin se ehjin nahoin talliin ja pian kengittäjämme pyöräyttikin jäbälle nastat alle. :)
Kirjoiteltiin sopimukset, laiteltiin kamat paikoilleen ja rapsuteltiin Peetä joka näytti kotiutuvan hyvin.

Ja heti kävin sen harjan kimppuun, joka oli oikea liehuletti! :) Nyt on siisti ratsuharja, olen ihan neuroottinen näiden asioiden kanssa..

Menin illemmalla vielä ratsastamaan.
P tuntui ensin todella jäykältä ja kovalta suusta. Se oli vaikea yleensäkään saada taipumaan mistään kohdasta kroppaansa ja oli hidas pohkeelle.

Annoin sille aikaa ja yritin ratsastaa paljon ympyröitä ja eteen alas ja pikkuhiljaa se alkoi olemaan parempi. Laukan jälkeen se selvästi lämpesi ja alkoi liikkua rehellisesti peräänannossa ollen kevyt edestä ja aktiivinen takaa. Hetkittäin se yritti purra vasemmassa kierroksessa sisäkuolaimeen kiinni, mutta siirtymisillä ja jumpalla sain sen kevyeksi ja elastiseksi.

Lopuksi jäi ratsastuksesta hyvä fiilis. Se selvästi rentoutui ja alkoi liikkua elastisesti venyttäen askeltaan. Olen myös aivan ihastunut sen luonteeseen! Uusi paikka, uudet ihmiset ja uudet hevoset.. Pee menee korvat hörössä luottavaisena joka paikkaan ja on kuin olisi aina ollut tuolla.

Olen ihan myyty. Kyllä meistä vielä kuullaan! :)

Tukka lyhyeksi ja lampaankarvaa korvia lämmittämään ;)

<3

Ratsastuskuvia ei ole, pelkästään kökkölaatusta videota. Koitan saada kuvia pian!

This is where the chapter ends..

Aloitin blogin, koska tahdon kertoa treeneistä ja edistymisestä uuden ylläpitohevosen kanssa, joka saapuu huomenna.  Ensin kuitenkin kerron mikä alkoi puoli vuotta sitten ja loppui tänään.

Reilu puoli vuotta sitten etsin kuumeisesti ylläpitohevosta ja olin jo käytännössä luovuttanut. Mikään markkinoilla ei kuulostanut hyvältä tai mitenkään sopivalta. Olin ajatellut etsiä itselleni jo hieman iäkkäämmän opetusmestarin.

Eräänä päivänä tuttuni Nora kuitenkin laittoi minulle linkin sukupostiin 7-vuotiaasta tilastoruunasta.

Olin myyty. Se oli varmasti kaunein hevonen, jonka olin koskaan nähnyt. Sovin kokeilusta vielä samana päivänä omistajan kanssa. Vitsillä heitin ystävilleni: "Ihan sama minkälainen se on, se on niin kaunis".

Paconero

Oli kaunis toukokuinen päivä, kun tulimme ystäväni Annin kanssa tallin pihaan, jossa hevonen asui.

Kuulin Neron omistajalta ja tallityöntekijöiltä, että se oli vaikea käsitellä. Taluttaessa se oli potkaissut muutamaakin tyttöä niin, että oli luitakin murtunut ja se piti laittaa kuntoon käytävällä sen huonon karsinakäytökse vuoksi.

Nero oli kevyen liikutuksen takia köyhässä lihaskunnossa, talven jäljiltä pitkässä karvassa ja se oli alati korvat luimussa. Satuloitaessa se koitti raivoissaan potkia ja selkäännouseminen oli tuskaista.

Ensimmäinen ratsastus meni kaikkea muuta kuin hyvin. Nero katsoi minua liki koko ajan yläkautta silmiin, tuntumaa se ei sietänyt eikä hetkeksikään rentounut vaan juoksi alta ja teki täysstoppeja, josta sitä sai aina maanitella takas liikkeelle korvat luimussa. Ensimmäisellä kerralla en edes laukannut, sen verran epämääräistä ja holtitonta meno oli.

Joku Nerossa minuun kuitenkin kolahti. Ja kovaa. Joku sen luonteessa sai minut kiinnostumaan siitä uskomattoman paljon ja niinä hetkinä, kun se vahingossa rentoutui hetkeksikin se väläytteli hienoja pätkiä. Se vain tuntui ihan omalta. Mun hevoselta.

Autossa lähdössä ystäväni kysyi minulta varovasti: "Noooh..?" 

Vastaus oli maailman levein hymy kasvoilla "Mä otan Neron!"

"Mä arvasin.."

Niin alkoi minun ja Neron tarinani. 

Alkuajat olivat kaikkea muuta kuin helppoa. Oikeastaan mikään sen kanssa ei ollut helppoa. Neron karsinaan ei ollut kenelläkään asiaa, ellei halunnut kaviosta. Käytävällä se oli hermostunut, kuopi, ja koitti potkia. Jos hävisin sekunniksin sen näköpiiristä se alkoi hyppimään pystyyn.Pesty sitä ei oltu koskaan muuta kuin sienellä ja vettähän Nero vihasi.

Ratsastettaessa se alkoi samantien jumittamaan paikallaan, hyppimään pystyyn ja pukittelemaan, jos sitä ei joku sattunut huvittamaan.

Maastoon lähtiessä se saattoi kääntyä 180 astetta ympäri ja päättää, että ainut suunta mihin enää käveltiin oli koti. Kentälle oli myls aina yksi haaste ratsastaa, sillä se merkkasi työntekoa ja se ei voinut tätä ruunaa vähempää kiinnostaa.

Oli päiviä, kun kaikki sujui kuin tanssi ja päiviä että tuntui olevansa kesyttämättömän villiponin selässä, joka oli unohtanut kaiken oppimansa.

Vuokraajia Nero ei koskaan oppinut sietämään, koska stressasi uusia ihmisiä. Hypätty sillä oli vähän kauan sitten. Traileriin meno oli tahtojen taistelua ja kesti muistaakseni ensimmäisen kerran puolitoista tuntia.

Pikkuhiljaa laihasta, takkuisesta ja kiukkuisesta hevosesta tuli lihaksikas, näyttävä, upealiikkeinen ja hyvin käsiteltävissä oleva hevonen, joka oli tyytyväinen ja rento.

Nerosta tuli unelmieni hevonen. Herkkä ja eteenpäinpyrkivä. Se yrittää aina parhaansa ja tuntuu että se voisi pakahtua ylpeydestä, kun sitä kehui. Nautimme toistemma seurasta karsinassa ja se rapsutteli minua takaisin. Pesutuokioista tuli sille kesällä mieluisia viilennyshetkiä ja maastossa se oli varmin ratsu koskaan. 

Otimme sillointällöin Neron kanssa estetunteja, joista se todella syttyi. Se rakasti hypätä, eikä se koskaan kyttäillyt ja meni aina yli. Päästin Neroa irti maneesissa ja ihmiset nauroivat, kun se seurasi ja juoksi perässäni kuin koiranpentu, hätääntynyt ilme kasvoillaan, että jättäisin sen.

Ystäväni ostaessa nuoren hevosen toimi Nero sille "isoveljenä", ikäänkuin tukena ja turvana näyttäen miten eri tilanteissa käyttäydytään.

Hevonen, josta ei pitänyt tulla minulle muuta kuin harmia tuli minulle laadukas treenikaveri sekä paras ystäväni.

Kaiken tämän takana oli mielestäni luottamus. Se, että se tiesi minun päivästä toiseen palaavan ja etten tekisi sille mitään pahaa. 

Oli päiviä, jolloin Nero oli täysin mahdoton ja mietin mihin olen pääni pistänyt. Haukkasinko liian suuren palan? Osaisinko opettaa tälle hevoselle lisää? Pärjäisinkö tämän kanssa? Tulisiko tästä koskaan yhtään mitään?

Pystyy, kun siihen vain uskoo. Ja sitä juuri Nero vain tarvitsikin, että joku uskoo siihen. 

Tänään talutin traileriin viimeistä kertaa lihaksikkaan, kiiltävän ja edelleen maailman kauneimman ja hienoimman hevosen.

Nyt se oli sitä muidenkin silmissä. Minulle Nero oli sitä aina. Elämäni hevonen.

Laura & Paconero

1/6/2013 - 1/12/2013

I think I'll miss you forver dear.